Hei vaan! Tänä aamuna minulla oli aikomus lähteä pyhäkouluun. Erjan olisi pitänyt tulla minua hakemaan, mutta hän ei tullutkaan, ja minä läksin hiukan aikaisemmin kuin ensin olin aikonut hakeakseni Paulan, mutta hän ei ollut kotona. Hän oli lähtenyt kotoa jo kello 10.00 Katrin kotiin pyhäkouluun. Pyhäkoulu oli klo 12.00. Kun Paulan isä sanoi että osaathan sinä sinne yksinkin, en vastannut vaan lähdin pinkomaan minkä koivistani pääsin. En suinkaan suuttumuksesta enkä parusta vaan minulle tuli kiire. Pyhäkoulussa oli 11 oppilasta. Saimme sieltä sellaiset vihkon tapaiset. Kannessa oli oranssinvärinen tytön kuva. Sisällä oli vaaleansininen pohja ja keltaisella piirretty kruunu, jonka alla luki: "Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi kruunuasi!" Kruunuun sai liimata omenia tai tähtiä. Minä kiinnitin siihen kullanvärisen tähden kaikkein korkeimpaan huippuun. Ensi kerralla aion ottaa omenan. Muistolauseena oli jotain sen tapaista että "me tiedämme että Jeesus elää". En minä muista sitä niin tarkalleen. Se opetettiin uudella tavalla: kaikki pyhäkoululaiset rupesivat riviin opettajan eteen ja sitten opettaja sanoi sen muistolauseen, ja koska Paula seisoi rivissä reunimmaisena, hänen täytyi kääntyä minuun päin ja sanoa muistolause. Sitten minä sanoin saman Katrille jne.... loppuun asti.

Sitten menimme paikoillemme. K.....lan kissa raapi ja rapisteli eräässä nurkassa. Me istuimme sattumalta saman nurkan luona. Sitten se sonti siihen nurkkaan. Hilja ja minä olimme tikahtua nauruun ja Katrikin hymyili.

Sitten lauloimme. Opettajalla oli huono lauluääni ja ensimmäiseksi laulun aloitti Lempi. Toisen laulun aloittamisen kunnian saimme minä ja Paula. Sitten pyhäkoulu loppui. Katri näytteli vielä valokuvia, jotka oli otettu hänen syntymäpäivillään. Eräässä valokuvassa Katri katsoi ylös ja minä katsoin myös ylös - hänen kaulaansa. Tunsin yhteenkuuluvuutta Katrin kanssa. Sitten oli kaksi valokuvaa joita luulin aivan korteiksi. Mutta kun katsoin taakse, olivatkin vain tavallisia valokuvia.

Söimme vielä mustikkapiirakkaa ja karamellia. Tunsin taas yhteenkuuluvaisuutta, sillä Paula otti punapäällysteisen karamellin, Katri tummanpunapäällysteisen ja minä violetinpunapäällysteisen. Istuimmekin vielä samassa kiikkutuolissa.

Sitten lähdimme pois. Katri lähti saattamaan meitä ja rupattelimme kaikenlaista. Paula kääntyi omaan tienhaaraansa ja Katri saattoi siitä eteenpäin minua mutta sitten rupesi satamaan vettä ja Katrin täytyi kääntyä takaisin. Kaivoin takkini laukusta ja panin sen ylleni. Sade vain yltyi ja minun täytyi nostaa laukku pääni päälle, ettei tukka kastuisi. Mutta hame ja takki kastuivat ja kengät lotisivat ja litisivät. Vesi valui virtanaan pitkin sääriäni, ja se kutitti niitä. En kuitenkaan viitsinyt ruveta niitä raapimaan. Oikeastaan oli hauskaa, kun satoi. Koivun lehdet tuoksuivat niin tuoreilta, että tuntui kuin olisin ollut saunassa. Satoi mukavasti hihoihin, kun ne olivat pystyssä, kun laukkua pidin pään päällä. Laukusta tippuivat vesipisarat maahan. Kädet olivat sateen kastelemat. Heinät kastelivat jalkojani, jotka olivat juuri ehtineet kuivua. Kuivua! Huomasin ettei enää satanut ja otin laukun pois pään päältä. Saavuin kotiin... No, on lopetettava tämä höpötys. Se ansaitseekin pituudellaan aimo kunniamerkin. 6 sivua!