Eilen olin niin hirveän iloinen ja tänään olen epätoivon alhossa. Minua surettaa kovasti se, että muut saavat kehua, miten reippaita he ovat. Minä en. Olen niin ujo, että lähentelee hulluutta. Haluaisin melkein tappaa itseni. Miksei minua kukaan auta? Minä olen aina auttanut ja rohkaissut muita. Mutta minua eivät edes lähimmät ystävänikään rohkaise, he vain väsymättä jaksavat huutaa minun ujouttani ja omaa reippauttaan. Voi, miten vihaankaan heitä! Itsevarmaa Paulaa, kehuskelevaa Katria ja ivallista Irmeliä. Tämä ujous ei kuulu luonteeseeni, pienenä en ollut ujompi kuin muutkaan lapset. Antaisin kaiken omaisuuteni sille, joka lahjoittaisi minulle rohkeuden. Voi, miksi olenkaan tällainen nynny, jonka seurassa ihmiset ei viihdy.

Jotkut syövät suruunsa, mutta minä en syö silloin, kun olen surullinen. Ja olen melkein aina sitä. En varmaan koskaan saa poikaystävää, tällainen nynnerö kun olen. Tunnen katkeruutta, vihaa ja kateutta reippaita ihmisiä kohtaan. Voi, kunpa olisi mahdollista kuolla kivutta!

Ainoa juttu, jolle hymyilin tänään, oli se, että kylällä asuva Hannes B. on ihastunut meidän mutsiin.

(Onnenpekka se mutsi, näkee joka päivä Juuson, kuulee hänen puhuvan ja saa olla hänen lähellään. Tosin hän ei ymmärrä iloita siitä.)

Lisäksi, kun Hannes haki meiltä panoksia tappaakseen muka ketun. Eilisiltana, kun Hannes ja isä olivat olleet humalassa niin se oli silloin sanonut, että hän olisi ampunu ittesä jos olis saanu ne panokset. Ja sanonu vielä sitten, että hän ei enää tee itsemurhayrityksiä. En minäkään hänenä, reippaana ihmisenä, tekisi. Måi!

Unhappy Girl