Oli ihana päivä!

Se taisi olla toiseksi viimeinen välitunti sinä päivänä. Me Paulan kanssa kierrettiin se lenkki, mikä me aina tavallisesti kierretään. Me keksittiin vaikka mitä ja naurettiin hirveesti. Paula kun keksi sanoa: "Nai!" Minä sanoin: "I can´t!" Paula: "Saksassako vai venäjän kielessä se oli nai, joka tarkoittaa ei. Nai!" Minä: "I can´t, nai ite!" Tuo juttu oli mennessä ja kun me käännyttiin takas nii Paula kysyi: "Menikö sulta jalat solmuun?" Minä: "Ei!" Paula: "Mulla meni." Minä: "Vai niin, minä vetäsen sulta kohta kaulankin solmuun." Paula: "Sitaset sie? Mitenkäs sinä minun kaulan sitaset kun ite oot jo kokonaan solmussa." Minä: "Minä vain sitasen." (Siinä vaiheessa tuli HÄN. Ensin en ollut tunteakaan häntä. Hän ajoi pyörällä ja ja kaveri käveli vieressä. Pyörällä ajaja oli se "nätin näköinen poika, joka oli joskus Harri V:n kanssa). Paula jatkoi: "On se vähän kummallista, miten sinä pystyt...(mut en minä Paulaa kuunnellu, vaan tölläsin sitä poikaa. Olin jo yhden kerran vilkaissut häntä, mutta en kunnolla. Mä halusin varmistua, onko se varmasti hän. Silmäilin ensin hänen vieressään kävelevää ruskeatakkista poikaa, sitten siirsin katseen häneen. Takki oli kirkkaan sininen sofnailon vyötärötakki. Hattu oli sama kuin silloinkin, ruskea turkis lippahattu). Sitten katsoin rohkeasti silmiin. Se oli hän ja hän hymyili! Mulle! Katsoi härnäävästi syrjäsilmällä ja suu oli hymyssä (asian niin ilmaistakseni). En voinut uskoa sitä todeksi! Kukaan poika ei ole ennen mulle hymyillyt sillä tavalla! (Yritti vissiin iskeä....onnistui). Ehkä hän muisti kun Irmeli ja minä olimme käyneet aina kansakoululla Harrin luona juttelemassa.

Ehkä hän jo silloin katsoi minua, en mä niin tarkkaan muista. Mutta sen mä muistan, että hänkin oli jalkapallopelissä, ja se palloin piru vainosi aina minua. Ja kerran muistelin hänen sanoneen meille, että Harrilla ei oo mittää. En ole varma kylläkään, oliko se hän.

Mutta kyllä hän oli hyvän näköinen. Hymyili ikään kuin salaa mulle. Ei se kaveri mitään huomannut, katsoi vain eteensä ja höpötti. Hänen hymyillessään Paula juuri sanoi: "Toillaa se on kummallista" Kummallista se todellakin oli, että se poika hymyili mulle!

No, niinpä (well) me ohitettiin toisemme, enkä minä edes vilkaissut taakseni, niin hämmästynyt mä olin. Sitten sanoi: "Niinhän se on" (vähän liiankin äänekkäästi) "Oudon merkillistä!" Siihen Paula: "Niin. Maailman kahdeksas ihme."

Sitten me taas keksittiin kaikenlaista ja naurettiin kuin hullut. Meistä tuli hulluja hevosia.

Seuraava tunti oli englantia ja kun mä sitten tunnilla muistin sen solmuunmenemisjutun, rupesin nauramaan ääneen. Eihän siitä sitten muuta kuin että opettaja katsahti vähän hämmästyneenä, pojat matkivat, kuului monta samanlaista hörähdystä ja itse oli kuin punajuuri. Hah hah hah!

Ei, nyt silmäni painuvat kiinni kuin raidalliset rullaverhot (ja ruotsii pitäis viel lukee).

Terve! P.S. I love him!

Gudbuy T. Jane