Tänä aamuna mä arvelin, että en lähde kouluun ollenkaan, mutta kyllä olisin jäänyt paljosta vaille jos en olisi lähtenyt.

Ensinnäkin kotsan tunnit olivat kivat. Hommia riitti ja juhlittiin vappua. Kotsan jälkeen välitunnilla kun mä seisoin yhen pylvään luona, tuli kotsan opettaja päiväkirjan kanssa (mä huomasin heti, että se tulee mua kohti ja että mulla olis hyvä mahdollisuus livistää jonnekin, mutta en viitsinyt) ja sanoi että "Voisitko sinä viedä tämän päiväkirjan opettajainhuoneeseen". Mä sanoin että "No joo" ja vein sen. Yläkertaan menevissä portaissa tuli Paulan luokan luokanvalvoja vastaan (oli just sisällä lorvivaa porukkaa ulos ajamassa) ja kysyi "Minnekäs sinä olet menossa?" Vastasin, että "Tää pitäs viedä opettajainhuoneeseen" ja näytin päiväkirjaa hänelle. Hän sanoi, että "No, viehän" ja hymyili. Menin opettajainhuoneen eteen, koputin ovelle, ja avasin oven, tökkäsin päiväkirjan yhden kansalaiskoulun opettajan käteen ja häivyin.

Sitten kun mä yhellä toisella välitunnilla (sitä päiväkirjajuttua ennen) oli siinä porrastasanteella ikkunan luona, niin Antti tuli just portaita alas, ja musta tuntui, että se katsoi minua, vaikka en katsonutkaan aivan suoraan häntä.

Ja suomen tunnin loputtua, kun poistuttiin luokasta ja Antti oli siinä lavuaarin luona (luokan puolella) (aina tuo minun tavallinen virhe, ensin pilkku, kun sana ja sen jälkeen ei meinaa saada virkettä loppumaan mitenkään!) Silloin se vasta katsoikin. Meidän katseet kohtasivat ihan itsestään. Sen jälkeen se älähti kummallisesti, tai voihkaisi jotenkin. Ja sitten yhen toisen kerran kun mä kuljin ohi, älähti samalla tavalla. (Kumma tyyppi, mutta olen itse joskus samanlainen).

Kun me tultiin ruotsin tunnilta, mä en löytänyt huiviani mistään. Lopulta kysyin muutamilta meidän luokan tytöiltä, ovatko he nähneet minun huiviani. Hekin katselivat ympärilleen, muta sitä ei näkynyt. Sitten Leilalla välähti, että jospa se on jäänyt alas. (Me tultiin suomen tunnilta suoraan välitunnilla ruotsin luokkaan). Mä menin alas ja siellähän se oli. Leila ja Merja tulivat alas myös ja kysyivät että löytyikö huivi. Mä sanoin, että siellä se oli suomen luokan edessä naulakossa. Merja ja Leila hymyilivät ja mä hymyilin takaisin.

Mistähän johtuu, että keväällä mä olen itsevarmempi kuin talvella? Ehkä siksi, että on paremmat ilmat ja olen paremmalla tuulella.

Tänään tuli Eskolta kirje. Ensin en huomannutkaan sitä, otin vaan muun postin pöydältä. Sitten kun näin sen kirjeen ja tunsin Eskon käsialan, tulin heti iloiseksi ja vain naureskelin kännikalan yrittäessä keljuilla että "Tuulille ei anneta mitään."(oltiin syömässä). Mua niin nauratti se sanonta, että mulle ei muka anneta mitään, kun se kirje tuntui suorastaan Jumalan antamalta lahjalta.

Tässä muutamia otteita siitä kirjeestä: "Minuun iski sellainen tautivirus enkä mä voinut moneen päivään olla ulkona, mutta nyt mä oon jo ihan terve......mä odotan jännityksellä tapaamistamme - toivottavasti me opitaan ymmärtämään toinen toistamme ym. ym. (mitähän tuo ym. ym...oikein tarkoittaa, olisi kiva tietää) Mä oon kerran pettynyt oikein pahasti - seurustelin yhen gimman kanssa vuoden verran ja sitten välit meni jostakin syystä poikki - mä suhtaudun hyvin epäillen kaikkiin tyttöihin - tunnen tiettyä kammoa - toivottavasti mä en tarvitsisi kauan tuntea semmoista kammoa - että mä pääsisin irti siitä (sinun avullasi)"

Epäilykseni siis pitivät paikkansa, kundi on ollut sairaana. Voi poika parkaa! Vai että ihan kammoa! Jopas nyt sentään! Käy vähän sääliksi...no mä jatkan huomenna  - en huomannutkaan että kello on jo puoli kymmenen ja täytyy panna tuutulellunlullun.